ELÄMÄ KANTAA

Minä olen niitä ihmisiä, jotka sanovat etteivät koskaan hyppää benji-hyppyä. Olen katsonut sydän pakahtuen, jalat tukevasti maassa, kun ystäväni on kiivennyt 150 metriä korkeaan torniin ihan vain hetken mielijohteesta, ja tullut pää edellä kohti kovaa asfalttia, luottaen siihen, että jaloissa oleva kumilenkki sinkauttaa hänet ihan viime metreillä takaisin kohti pilviä. Olen kuullut kun tuo ihminen huutaa riemusta (ehkä vähän pelostakin) luottaessaan ja lentäessään ja saanut jakaa murto-osan tuosta kokemuksesta, kun tämä samainen ihminen jalat tutisten ja mieli innosta väristen kertaa tuota kokemusta vielä päiviä tapahtuneen jälkeen.

Minun heikkous on siinä, etten uskalla hypätä vaikka perustelenkin arkuuteni johtuvan vain korkean paikan pelosta..

Edesmenneen mustan joulukuun aikana otin kuitenkin muutamia haparoivia askeleita kohti kuilun reunaa ja kurkistelin tuntemattomaan. Huhuilin pimeyteen ja yritin saada kiinni, siitä epämääräisestä tunteesta, että tuntematon olisi jotain pelottavaa. Pelko sai päähäni pälkähtämään kaikenlaisia latistavia ajatuksia: omien heikkouksien paisuttelua ja uskoa omasta arkuudesta.

Kirjoitin elokuussa heittäytyjistä, ihmisistä jotka uskovat omaan juttuunsa ja inspiroivat toiminnallaan ja teoillaan myös muita. Tuota juttua lukiessani aloin pohtia jälleen kerran inspiraation ja innostuksen merkitystä. Omani on ollut hieman kateissa ja olenkin epätoivoisesti yrittänyt löytää sitä jostain ulkopuolelta. Itseäni etsiessäni eteeni sattui jostain syystä hollantilaisen Idee van Karwein DIY -lehti, josta bongasin jotain kovin tuttua. Siellä, lehden oikeassa alalaidassa oli jotain, joka sain ilon (ja innostuksen) tunteen läikähtämään sydämessäni. Voi miten inspiroivaa olikaan huomata, että osaa ja pystyy luomaan jotain, mikä inspiroi myös muita. Ja että juuri siinä piilee minun osaamiseni ja vahvuuteni, ihan tuossa nenäni edessä.

En edelleenkään lupaa hypätä benji-hyppyä, mutta lupaan kiivetä askel askeleelta korkeammalle ja luottaa siihen, ettei haittaa vaikka askel välillä vähän lipeää. Lupaan luottaa siihen, että kun aika on oikea, otan sen ratkaisevan askeleen ja annan vapaan pudotuksen jälkeen viimein itselleni luvan singahtaa kohtia korkeuksia. Lupaan siinä mennessäni nauraa ja kiljua koko sydämeni kyllyydestä ja kerrata vielä vuosienkin jälkeen, mieli ja keho innosta väristen, sitä kokemusta, kun viimein luotti siihen, että elämä kantaa.